Blomiksen luonto

Vähän vanhemmat radionkuuntelijat muistanevat vielä ajan, jolloin telkkarissa oli ohjelma nimeltään “Ihmeellinen luonto”. Se ja toinen suuri suosikkini oli Jacques Cousteaun “Merten salaisuudet”. Niitä tapitettiin mustavalkotöllöstä ja haaveiltiin pääsystä joskus niihin ihmeellisiin luontokohteisiin. Elämäni muuttui värilliseksi 80-luvulla ja aikuisemmalla iällä on jopa ollut mahdollisuus tutustua ihmeelliseen luontoon omaa takapihaa kauempanakin. Galapagos-saaret on nähty ja tarunhohtoinen Ngorongoron luonnonpuistokraateri. Nälkäni luontomatkailun suhteen ei ole näistä kokemuksista laantunut, päinvastoin. Ja vaikka 52-tuumainen FullHD-televisio tuo joka lauantai “Avaran luonnon” kautta luonnon ihmeet olohuoneeseen saakka, on se silti ihan eri asia seurata omin silmin lippupyrstökolibrin ruokailua etelä-amerikkalaisessa pilvisademetsässä. Tai saimaannorpan könyämistä rantakivelle Linnansaaren kansallispuistossa ihan kotimaan luontoparatiisissa. Jos voittaisin lotossa tai jos saisin sponsorin luontomatkoilleni, niin millainen valinnan vaikeus siitä tulisikaan. Maapallolle mahtuu tuhansia ja taas tuhansia mielenkiintoisia luontokohteita, eikä niitä yhden ihmiselämän aikana ehtisi millään läpikäymään - ei vaikka olisi itse sir David Attenborough. Mutta minne sitä lähtisi, jos olisi ns. rajaton budjetti ja aikaa loppuelämän verran. Noh, listataanpa. Afrikan safarilla olen jo pariin otteeseen ollut. Mutten vielä sellaisella “kunnon safarilla”, jossa näkisi kaiken ja vielä vähän päälle. Kaikki isot kissapedot haluaisin nähdä ehdottomasti. Seurata kaikessa rauhassa gepardien loikoilua savannilla, nähdä leopardin metsästämässä, tiikerin ylimaallisen raukean askelluksen haluaisin päästä todistamaan, mutta sitten pitäisikin jo siirtyä Aasian puolelle vaikkapa Intiaan. Nepalissa kävelin kerran metsikön läpi, jossa kuulemma asustaa tiikereitä. Näin minulle jälkikäteen kerrottiin. Ehkä tiikeri on siis nähnyt minut - bongannut Blomiksen, mutten minä vielä tiikeriä. Entäs sitten sademetsät? Sademetsät ovat äärimmäisen kiehtovia. Niissä elää sellainen kirjo luontokappaleita, että vaikka kuinka rajaisi, kaikkea ei pysty näkemään eikä kokemaan. Listallani on ehdottomasti Costa Rican sademetsät, Borneo orankeineen on sademetsien aatelia ja haluaisin palata Ecuadorin pilvisademetsiin uudelleen pidemmäksi aikaa seuraamaan vikkeliä kolibreja ja alueen muita hämmästyttävän värikkäitä lintuja. Eksoottiset safarit ja trooppiset sademetsät ovat ihan oma juttunsa, mutta niin on myös pohjoisen luonto. Luontomatkailuhaavelistallani on oma paikkansa Huippuvuorilla, jonne matkustaisin jääkarhujen perässä. Seuraavaksi suuntaisin Islantiin. Grönlannissa pitäisi käydä samalla kun kiertää vähän mualimaa. Haluaisin myös vierailla Etelämantereella tervehtimässä pingviinejä ja mursuja. Jos tämän jälkeen lottovoittoa olisi vielä jäljellä tai sponsorin pinna kestäisi, siirtäisin itseni ja kamerani seuraavaksi Amazonille. Sanomattakin on selvää ettei siitä reissusta tulisi lyhyt. Ja jos vielä tämänkään jälkeen taloushallintoni ei suosittelisi luontomatkailuuni leikkauksia, jatkaisin eteenpäin. Siperia. Kiina. Englannin nummet. Punainen meri, Suuri valliriutta. Koko Australia. Uusi Seelanti. Rarotonga. Madagaskar. Zanzibar, no se jo koettu. Utö vielä kokematta. Samoin Valassaaret. Nyt on aika täyttää haaveilevan luontomatkailijan apuraha-anomus. Lottokuponki. Ja jäädä odottelemaan orastavaa kevättä. Sillä vaikka voittaisin lotossa tai saisin sponsorin, en mistään hinnasta jättäisi keväistä luontoretkeä Haukivedelle väliin. Kuutin katse, teeren keväinen pulputus ja veneenkylkeen helisevä jää. Se on mun luonto.