Blomiksen luonto

Aika-ajoin keskuuteemme laskeutuu harvinaisia tai ainakin vähän erikoisia lintuja. Kovan luokan lintuharrastajille nämä ovat ennenkaikkea pisteiden metsästyksen kannalta tärkeitä tapauksia, mutta ns. maallikkoharrastajien keskuudessakin ne herättävät suurta mielenkiintoa. Vuosi sitten talvella porukka vaelsi Pirkanmaalle katsomaan ja kuvaamaan talveksi Suomeen jäänyttä valkoista ihmettä. Jallu Jalohaikaran kävi bongaamassa sadat, jos ei peräti tuhannet luontoihmiset. Suuren kansainvaelluksen sai aikaan myös pussitiaispariskunnan pesäpuuhat vain 5 km:n päässä pääkaupungimme keskustasta. Pussitiaisen pesäpuun ympäristö tallautui innokkaiden kuvaajien jäljiltä aika ruokottomaan kuntoon ja niinhän siinä lopulta kävi, että linnut hylkäsivät pesän ja siirtyivät rakentamaan uutta vähän rauhallisempaan paikkaan. Tänä talvena on pääkaupungin rannoilla viihtynyt varsin harvinainen valkopäätiainen, jota on myös käyty sankoin joukoin kiikaroimassa ja ennenkaikkea kuvaamassa. Sadat ja tuhannet sulkimet ovat räpsyneet pikkuruisen valkopään ympärillä ja sosiaalinen media on täyttynyt toinen toistaan hienommista kuvista. Ja mikäs siinä, nykyaikana kuka tahansa meistä, jolla on sopivan paksuinen lompakko tai luottotiedot kunnossa, pystyy hankkimaan itselleen laadukkaan luontokuvaukseen soveltuvan kameran. Osa kuvaajista jopa osaa käyttää kameraansa ja jälki on sen mukaista. Loisteliaan hienoa. Harrastelijoiden lisäksi piskuruisen valkopäätiaisen perässä singahtelivat myös putkimiehet - siis ne yli 10 000 euron objektiiveilla aseistetut enemmän tai vähemmän ammattilaiset. Seurasin eräänä pakkaspäivänä rillit huurussa tätä hektistä kuntoilunäytelmää. Tiainen tuli ruokinnalle ja putkimiehet perässä. Monopodi maahan, metrin mittainen maastokuviosuojattu L niinkuin laatulinssi kohti tirppaa ja suljin raksuttamaan väh. 12 ruutua sekunnissa. Seuraavaksi vilkas tiainen pyrähti toiselle ruokintapisteelle ja alte kameraden juoksi perään. Ihan kuin kiusatakseen, valkopäätiainen päättikin seuraavaksi lentää rantaruovikon suojaan. Sanomattakin on selvää, että putkimiesjoukkio laukkasi perään. Saadakseen sen ruudun, sen ainutlaatuisen valotuksen, jonka voi lähettää johonkin luontokuvakilpailuun. Tai julkaista Facebookissa ja Twitterissä. Some like it hot. Kuluvan talven toinen lintukuvaajien suosikki on ollut viiksitimali. Tuo ruovikkojen kätköissä viihtyvä harvinaisuus, jonka olemassaoloa eivät edes kaikki suomalaiset tiedä laisinkaan. Oma jälkikasvuni kymmenen vuotta sitten päiväkodissa ollessaan rupatteli viiksitimaleista henkilökunnan hämmästykseksi. Lintuja harrastava päiväkodin opettaja kertoi myöhemmin poikaa hakiessani, ettei olisi voinut kuvitella 6-vuotiaan puhuvan linnusta, jota harva suomalainen on edes nähnyt. No, meidän kotirannalla niitä on ja siksi jälkikasvuni viiksitimalin tunsi. Jostain syystä tämä talvi on ollut viiksitimalien suhteen huippuhyvä. Jälleen kerran ruovikkorannat ovat vetäneet kuvaajien armeijan näiden viiksekkäiden siipiveikkojen maailmaan. Ja taas sadat, jos ei tuhannet sulkimet ovat louskuttaneet pakkaspäivän raikkaudessa pikselintallennuksen ilosanomaa muistikorteille. Olen nähnyt tänä vuonna ehdottomasti hienoimmat viiksitimalikuvat koskaan. Ja olen ottanut muutaman julkaisukelpoisen itsekin. Tiesittekö muuten että viiksitimalin vanha nimi oli partatiainen? No nyt tiedätte. Nyt on aika lopettaa jorina. Akut on ladattu, eväät tehty ja reppu pakattu. Punainen pipo päähän ja suomalaiseen luontoon suuntaa tämä viiksilumperi, entinen partajönni. Koska se on mun luonto.