Blomiksen luonto

Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen ja pääskysestä ei päivääkään. Niinhän se menee. Vanha suomalainen kesää ennustava loru. Ei toimi enää nykyään, sanovat ns. asioista-perillä-olevat-lähteet. Itse näin kevään ensimmäisen kiurun maanantaina eli sen mukaan kesään olisi kuukausi. Peipon kuulin ensi kertaa pari viikkoa sitten eli siitä laskien nyt olisi jo kesä. Västäräkin näin reilu viikko sitten. Eli sittenkin kesään olisi vain vähäsen. Pääskysiä en ole vielä nähnyt. Eli ei nyt kuitenkaan puhuta vielä kesästä. Tämä yhtälö on hankaluudessaan vaalimatematiikan tasoa. Ainakin lähes. Kevät tulee toisen kansan suussa viihtyvän hokeman mukaan keikkuen. Mutta mikä silloin keikkuu kun kevät tulee? Auringon alkaessa lämmittää, kaivautuu esille jostain koloista monenlaista taapertajaa, jotka pääsääntöisesti liikkuvat keikkuen. Epävarma, suorastaan keikkuva liikehdintä, ei tosin johtune loppupeleissä keväästä vaan taapertajan tikapuuhermostoa ja pikkuaivoja romuttavista kemiallisista yhdisteistä, joista yleisimpiä lienevät C2H5OH -pohjaiset hiilivety-yhdisteet. Etanolin voimalla keikkuvia näkee tosin muulloinkin, joten sananlasku tuskin on siitä alkuaan saanut. Monityydyttymättömänä rasvahappona eli siis lihaa syövänä heteromiehenä näen kevään keikkumisen mieluiten vastakkaisen sukupuolen keventyvänä pukeutumisena. Keväisen luontoharrastajan mieltä lämmittää satunnaisesti jopa aurinkoa enemmän, kun naisilla on kevättä rinnoissa ja ne keikkuvat iloisesti puolelta toiselle. Kevät keikkuen tulevi. Unohdetaan sananlaskut. Suomalaisessa luonnossa keikkuu kevään merkkinä myös putkimiehet. Jälkikasvuni kanssa olemme nimenneet “putkimiehiksi” pitkien objektiivien ja kaukoputkien kanssa puskissa ja lintutorneissa viihtyvät harrastajat. Jos jossain on näiden putkimiesten keskittymä, on todennäköistä lähistöllä keikkuvan jonkin rarin. Siis harvinaisen kevään lähettilään. Viimeeksi tällaisen putkimieskeskittymän kohteena oli muleli. Jaa että mitenkä? No kyllähän te nyt mulelin tiedätte. Mustaleppälintu. Muleli. No nyt tiedätte. Muleli. Varmana ja varsin odotettuna kevään merkkinä voidaan pitää sammakoiden klaanin esiinmarssia. Voi sitä riemua, kun kuulee ensimmäistä kertaa sammakkolammen lemmekkään kurnutuksen ja näkee sen kiihkon, joka pienten sammakoiden tekemiseen liittyy. Siinä on kuulkaa joukkoistamisen voimaa. Kerrassaan. Oma lukunsa kevään merkeissä on tietysti ihmisen omat ja ihmisen lemmikkien aikaansaannokset, joiden paljastuminen lumen alta keikuttaa mielensäpahoittajien ajatuksia joka kevät. No onhan se suomeksi sanottuna koiranpaska yksi vastenmielisimmistä kevään merkeistä, muttei siitä sen enempää. Ettei kukaan mieltään enempää pahoittaisi. Kevät - sen sanansaattajat, siivillä tai ilman - ilahduttaa lähes jokaista sukankuluttajaa. Tosi lähellä ovat ne ajat, kun sukat voi varastoida odottamaan uutta kulutushuippua ja ihminen saa nauttia kesästä. Nyt on aika nauttia ja ottaa vastaan mitä tuleman pitää. Vaalituloksesta välittämättä. Kuten Junnu Vainio asian kiteytti: “Hiljaa vaeltaen tahdon sinne ehtiä, missä ilmesty ei joutavia lehtiä. Hoitakaa te uskolliset hyvin sorvia. Jo näkyy hiirenkorvia.”