Blomiksen luonto

Radio Suomen toimittaja Juha Blomberg lähtee harva se päivä ulos luontoon saadakseen elämyksiä. Tässä sarjassa "Blomis" kertoo kokemuksistaan tavallisena luonnon kuluttajana.

https://areena.yle.fi/1-2728468

subscribe
share



 

Lepakot on kivoja


Kun mainitsen sanan “lepakko”, tiedän sen aiheuttavan inhon väristyksiä monessa kuulijassa. Perustavaa laatua oleva kysymys kuuluu: “miksi ihmeessä?” Harva meistä on nähnyt lepakkoa kunnolla. Nuo nahkasiipiset taitolentäjät saattavat viuhua öiseen aikaan ihan vierestä, emmekä edes kunnolla huomaa niiden lentokuvioita. Sellaisia ne ovat. Lepakot. Viihdemaailmassa lepakko on leimattu pahan symbooliksi. Lepakko on monien mielikuvituksessa yhtä kuin vampyyri. Tiedättehän vampyyrit, nuo verenimijöistä karmeimmat. Kreivi Dracula. Puuseiväs sydämen läpi, valkosipuliköynnös kaulaan ja hopealuodit. Vain ne tehoavat vampyyreihin. Siis lepakoihin. Niinkö todellakin? Meidän ihmispolojen suurempi riesa ovat ne selkänahkamme verenimijät, jotka leikkaavat ja supistavat, ne jotka piilottavat omaisuutensa veroparatiiseihin ja vakuutuskuoriin. Mutta se on toinen juttu, eikä siitä sen enempää tällä kertaa. Käsi ylös, kuinka moni on oikeasti nähnyt lepakon? Miten sellainen nahkasiipinen lentävä hiiri voi olla vastenmielinen, saati pelottava? Nyt muuten saa laskea kädet taas alas. Te, jotka olette lepakon nähneet, toivottavasti tiedätte, ettei niissä ole mitään pelottavaa. Tarinoita lepakoista on kirjoitettu maailmansivu, faktoihin perehtyminen yleensä hälventää ennakkoluuloja. Niin myös tapaus lepakossa. Lepakot ovat mielestäni äärimmäisen kiehtovia otuksia. Muistelen nähneeni niitä joskus aikanaan mummolassa. Öiseen aikaan vessakäynnin yhteydessä aavistuksen saatoin pelätäkin niitä, mutta se perustui silkkaan lapsen tietämättömyyteen. Tansaniassa olen nähnyt kun satojen kookkaiden lepakoiden parvi nousee illan hämärtyessä siivilleen. Belizen sademetsässä olen sukeltanut uteliaana valtavaan luolaan, jossa asusti 40 000 lepakon populaatio. Sierra Leonen pääkaupungissa Freetownissa olen ihastellut puistossa elävää hedelmälepakkoyhdyskuntaa ja Helsingissä yrittänyt kuvata pohjanlepakkoa kotipihallani. Eikä missään näissä tapauksissa minua ole pelottanut, päinvastoin. Sydän on sykkinyt kiihkeänä havaintojen hienoudesta. Lepakoiden salaperäisen elämän seuraaminen ei ole kovin helppoa. Kas kun ne nahkasiivet suihkivat Suomen luonnossa pääosin öiseen aikaan. Pimeässä lepakon havainnointi on vaikeahkoa, lajimäärittelystä nyt puhumattakaan. Ja ihan kuin ihmistä kiusatakseen, nuo ketkut vampyy… siis lepakot ääntelevät sellaisella taajuudella, jota ihmisen rajallinen aistimaailma ei pysty havainnoimaan. Mutta. Onneksi teknologia. Onneksi ihmisen nokkeluus on tuottanut suhteellisen yksinkertaisen elektronisen laitteen, jolla lepakoiden kaikuluotausäänet saadaan ihmiskorvalle kuultavaan muotoon. Laitetta kutsutaan lepakkodetektoriksi tai lepakkopaikantimeksi. Itse hommasin lepakkodetektorin vasta tänä keväänä ja olen päässyt tekemään satunnaisia havaintoja. Viiksisiippa ja pohjanlepakko on jo löytynyt.Ja mitä pidemmälle tässäkin luontoharrastuksen alalajissa etenee, sitä enemmän alkaa ymmärtää luonnon moninaisuutta ja herkkyyttä. Tieto lisää ymmärrystä, ei tuskaa. Lepakot eivät ole viihdeteollisuudesta ja iljettävistä tarinoista huolimatta ihmiselle juuri mitenkään haitallisia otuksia. Ne ovat olleet maapallon faunassa jo paljon ennen meitä homo sapiensin edustajia ja lienevät vielä, kun me ns. ajattelevat ihmiset olemme jo oman lajimme tuhonneet. Siis jos kohtaat luonnossa lepakon, älä peljästy vaan tarkkaile, ihmettele, hanki tietoa ja ihastu. Koska nahkasiivet ovat sen arvoisia. Nyt on aika allekirjoittaneen valmistautua ensi yön lepakkoretkeen. Tehdä maukkaat eväät, pukeutua hyvin, vaihtaa lepakkotutkaan tuore paristo ja toivoa lämmintä säätä. Näillä virityksillä syöksyn siis pimeän laskeuduttua Helsingin yöelämään, detektori väkevästi tanassa. Koska se on mun luonto.


share





 2016-05-11  4m