Blomiksen luonto

Ensimmäisen linnunpönttöni tein Mikkelin Keskuskansakoulun puutyöluokassa joskus vuonna Nuijasota. Siihen aikaan tehtiin kottaraispönttöjä. Linnunpönttö oli yhtäkuin kottaraispönttö. Malli oli opettajan mukaan omasta päästä. Ja kyllä meitä poikia salaa nauratti tuo letkautus. Siihen aikaan ei muuten opettajille naurettu. Eikä silloin ollut mitään linnunpönttöoppaita, saati Birdlifen nettisivuja, joista olisi voinut tarkat, tieteellisiin faktoihin perustuvat senttimetrilukemat etsiä. Ja vaikka mitat olivat vähän sinnepäin ja takaisin, niin kyllä niihin pönttöihin useimmiten löytyi asukkaat. Joko silloin ennenvanhaan, kun koulua käytiin myös lauantaisin, linnut olivat tietämättömiä pönttöjen oikeasta mitoituksesta tai sitten ne eivät vaan välittäneet. Pönttö ku pönttö. Kolosta sisään ja asumaan. Eihän ne ihmisasumuksetkaan olleet samaa standardisoitua mallia kuin nykykodit ovat. Ennen oli ennen, nyt on nyt. Kävelin pari vuotta sitten Äkäslompolon maisemissa kollegani ja kaimani Juha Laaksosen kanssa pohdiskellen kampanjaa, jonka tavoitteena olisi saada suomalaisiin metsiin miljoona linnunpönttöä. Teoretisoimme ja konkretisoimme. Etsimme mallia, ei pöntölle vaan perusidealle. Sen tuumailuhetken jälkeen on Äkäslompolon taivaalla loistaneet lukuisat revontulet ja nyt keväällä 2016 kampanja on jo täydessä vauhdissa. Miljoonan linnunpöntön massasta on jo kasassa ensimmäinen kvartaali. Pönttöjä on rekisteröity nyt reilut 280 000 kpl. (tilanne ke 16.3.) Kukapa olisi uskonut suomalaisten hirmuisen innostuksen pönttöilyyn? Miksi ihmeessä sitten linnuille pitäisi tehdä pönttöjä? Eivätkö luontokappaleet enää pärjää ilman ihmisen apua. Kyllä ja ei, lienee tarpeeksi tarkka vastaus. Osa kolopesijöistä ei enää löydä sopivaa pesää, kiitos metsätalouden. Tikat ovat luonnon vastine meille tämänpäivän pönttötehtailijoille, mutta kas kun ne talousmetsät hakataan niin aikaisessa vaiheessa halki, poikki ja pinoon, ettei tikoille kelpaavia isoja puita ehdi enää kasvaa. Ja jos tikka ehtii kolon jyystää johonkin runkoon, niin kyllä se viimeistään seuraavissa hakkuissa kaadetaan eikä pesäkolon kierrätys pienempien asukkien käyttöön ehdi toteutua. Eli kun kerran ihminen on syypää luonnon pönttöjen puutteeseen, joutuu ihminen korvaamaan kolot itsetekemillään pöntöillä. Ja hyvä niin. Linnunpöntön teko ja puuhun ripustaminen on muuten erinomaisen hieno tapa perehdyttää jälkikasvua luonnon ihmeisiin. Ensin saa askarrella, vähän sahailla, porailla ja paukuttaa vasaralla ihan luvan kanssa. Sitten valmista pönttöä ihaillaan, sitä käännellään ja väännellään ja tokihan se myös ikuistetaan kännykällä ja postataan pönttöselfiekuva sosiaaliseen mediaan. Muttei ole pakko, jos ei taho. Seuraavaksi pöntölle etsitään sopiva paikka, mielellään sellainen, jossa pönttö on tarpeeksi rauhallisella paikalla. Usein pöntölle valitaan paikka, johon on myös ihmisellä näköhavaintomahdollisuus. Sillä mikäpä onkaan palkitsevampaa pöntönrakentajalle kuin lintupariskunnan asuntoesittelykäyntien ja sen jälkeisten pesimispuuhien seuraaminen. Valmistin viime keväänä velipojan ja siskonmiehen kanssa kasan pönttöjä erääseen pieneen Saimaan saareen. Pönttösulkeisten jälkeen mökkipihan pingispöydällä oli reilu puolenkymmentä pönttöä tiaisille ja siepoille, kolme telkkämallia ja yksi aika rujo prototyyppi puukiipijän pöntöstä. Heti seuraavana päivänä oli ensimmäinen kirjosieppopari tarkistamassa ripustamiamme uus’koteja ja niinhän siinä kävi että ns. paraatipaikan pönttö kelpasi rouvasiepolle ja pesäpuuhat alkoivat samantien. Mainittakoon, että paraatipaikka, tarkoitti meidän ihmisten näkökulmasta paraatipaikkaa. Suoraan verannan edustalla olevassa koivussa sijannut kirjosiepon koti ilahdutti mökkiläisiä koko alkukesän. Mutta nyt on aika väsätä kaupunkiresidenssini parvekkeella vanhoista Lundia -hyllyistä pari kottaraispönttöä ja kiikuttaa ne lähiseudun puihin. Lupaa en tarvitse, sillä Helsingin kaupunki on antanut siunauksensa kaupunkimetsien pöntötykselle. Ja vaikkei olisi antanutkaan, olisin pöntöt puihin ripustanut. Koska se on mun luonto.