Blomiksen luonto

Muistattehan vielä kaikki missä olitte, kun kuulitte tämän uutisen: “Juuri saamamme tiedon mukaan Varsinais-Suomen Vahdossa on susi tappanut 5-vuotiaan pikkupojan”. Tuon susiuutisen päiväys on maanantailta 7.11.1881. Tuona synkkänä syysmaanantaina, 134 vuotta, 4 kuukautta ja kaksi päivää sitten historiankirjojemme mukaan tapahtui viimeinen suden aiheuttama kuolemantapaus maassamme. Entä tämä uutinen? Päiväys 25.helmikuuta 2016. “Kannanhoidollinen susimetsästys on päättynyt. Susia kaadettiin 43. Kun lisätään poikkeusluvilla kaadetut sudet, tapettujen susien määrä on 75 .” Joku muu muka, mutten minä, voisi sanoa suomalaisten olevan suden suhteen varsin pitkävihaisia. Vielä reilun 130 vuoden jälkeenkin kostetaan tuon viattoman 5-vuotiaan pikkupojan kuolemaa. Ja edelleen tietyissä suomalaisissa perheissä pelätään suden kostoa ihmiselle edelleen jatkuvan susivainon johdosta. Ehkä kuitenkin kyse on jostain muusta kuin kostonkierteestä. Toivoakseni. Mutta mistä se loputon viha/pelko/inho/ sutta kohtaan sitten kumpuaa? Ei kai se nyt voi olla satujen ja tarinoiden - Punahilkkojen ja Ison Pahan Suden - aikaansaannosta? Eräässä haastattelussa itärajan pinnassa suden kohdannut henkilö kuvaili kohtaamista näin. “Susi tuli yllättäen metsätiellä minua vastaan, ei väistänyt, vaan seisoi keskellä tietä uhmakkaasti ja irvisteli minulle.” Voisiko tämänkaltaisessa suden käytöksessä olla osittain pohjaa susikammoon? Kyseinen petohan on saattanut tulla itärajan yli luvatta Suomen puolelle ja heti suomalaisen kohdatessaan aloittaa irvistelyn eikä osoita tippaakaan nöyrtymisen merkkejä kantaväestöön kuuluvan edessä. Suomalaisten susiviha on noteerattu maailmallakin. Arvostetun The Guardian -lehden luontotoimittaja Patrick Barkham kirjoitti kolumnissaan “Pelkääkö Suomi yhä isoa pahaa sutta?” että Suomessa on tapahtunut susien massamurha. Eikä hän jätä arvostelua siihen. Guardianin toimittaja pitää “Suomea kestävän elämäntavan mallimaana, joka siitä mielikuvasta huolimatta teurastaa kolmanneksen susikannastaan yhden talven aikana.” Barkham vertailee Saksan ja Suomen susitilannetta, molemmissa maissa on saman verran susia, Saksassa on ihmisiä 233 neliökilometrillä ja meillä Suomessa 17. Brittiläisen luontotoimittajan mukaan “muualla Euroopassa on lakattu näkemästä sudet ja muut petoeläimiksi luokiteltavat satukirjojen pahiksina”. Jokohan olisi meidän suomalaistenkin aika herätä? Suomen metsissä jolkottelee alle 250 sutta. Tai jolkotteli. Nyt siis luvallisen apuharvennuksen jälkeen reilusti alle 200 yksilöä. Susikanta Suomessa romahti 2000-luvun puolivälissä salametsästyksen vuoksi n. 150 yksilöön, suojelutoimien jälkeen kanta elpyi lähelle 250 sutta, mutta nyt pontevien metsämiesten toimesta näiden jolkottelevien julmien petojen määrä on saatu taas kontrolliin. Mutta tuskin metsästäjiä tyydyttävään lukuun, sillä kaatolupia haettiin kaikkiaan 116 suden metsästämiseen. Veikataanko milloin saadaan lukea ensimmäinen uutinen salakaadetusta sudesta? Olettekos koskaan miettineet sitä, että kohtuullisen - muttei vielä tarpeeksi hyvin - suojeltuja saimaannorppia on n. 320 yksilöä. Norppakanta on melkein kaksinkertainen verrattuna susiin. Vaikka saimaannorppa syö toisinaan kalatkin verkosta ja kiusaa olemassaolollaan osaa Saimaan kauniiden rantojen asukeista, ei sentään kukaan ole vaatinut norppakannan vähentämistä metsästämällä. Eihän? Kuulen tänne studioon saakka jutun aikana kohonneen verenpaineen kohinan ja näen sieluni silmillä otsasuonien pullistelun tietyissä piireissä. “Hyvä sieltä kaupungista on huudella, kun ei omia lapsia tarvitse laittaa sudensyötiksi koulutielle.” Niin onkin. Eikä sitä tarvitse tehdä kenenkään Suomessa. Vai väitättekö muka, että Vahdon tapahtumat 134 vuotta, 4 kuukautta ja kaksi päivää sitten ovat mahdollisia tänä päivänä? Kun susikannasta on teurastettu kolmannes. Ja seuraavia kaatolupia odotellaan luodikon piippuja rasvaten. Kun sitten joskus kohtaan suden metsätiellä, otan sen rauhallisesti tähtäimeen. Asettelen ristikon kohdalleen ja katselen sitä hetken aikaa kunnioituksesta hiljaisena. Sitten painan laukaisijan pohjaan, kuuntelen vaimennetun sulkimen rasahdusta ja toivon, ettei susi siitä välitä. Kotiin päästyäni tulostan seinälle susitrofeen. Valokuvan muodossa. Ja kohtaamani susi jatkaa elämäänsä, kuten minä. Villinä, vapaana ja elävänä. Koska se on meidän luonto.