Blomiksen luonto

Toukomettiset tulevat! Toukomettiset tulevat! Jaa että mitenkä? Ei. Kyse ei ole mistään C-luokan tieteiselokuvasta vaan kevään airuiden saapumisesta... Maalis-huhtikuussa saapuvien muuttolintujen joukossa on myös toukomettisiä. Nykyään ne tosin tunnetaan nimellä sepelkyyhky. Suomalaisten lintujen nimeämiskäytäntö on muuttunut sadan vuoden aikana huimasti. Kun ennen puhuttiin partatiaisesta, niin nykyään samaa lintua kutsutaan viiksitimaliksi. Onhan se paljon hipsterimpi nimi tuolle trendikkäälle pikkusiivekkäälle. Viiksitimali. 20-luvulla leppälinnusta haluttiin tehdä leppäkerttu. Aivan! Leppäkerttu. Kuten kaikki tiedämme, leppäkerttu tarkoittaa nykyään sitä pääosin punamustaa pientä kovakuoriaista, joita Suomestakin löytyy reilut 60 lajia. Lennä lennä leppäkerttu. Lintu tai koppis. No entäs sitten vihreäkerttu? Ei, se ei ole ympäristöorientoitunut TV:stä tuttu meteorologi vaan lintu sekin. Nimittäin nykyisin sirittäjänä tunnettu lintu oli aikanaan vihreäkerttu. Ja muistattehan varmasti Rauli Baddingin laulun, jossa lauletaan keväiseen metsään menemisestä, kostean sammaleen tuoksusta ja siitä kuinka tynnörilintu soittaa. Tynnyrilinnusta tuli myöhemmin tiltaltti, jonka heleää “tilt talt” soittoa kuulee suomalaisissa metsissä alkukesällä. Nykyiset nimet ovat tietysti jotenkin suuhun sopivampia kuin ne wanhat. Tottumiskysymys luulisin. Tynnyrilintu, tai niinkuin Badding laulussaan hoilaa tynnörilintu, kuulostaa mielestäni kyllä mukavammalta kuin tiltaltti. Musiikkipiireissä on muutenkin käytetty lintujen vanhoja nimiä. Marko Haavisto ja Poutahaukat -yhtyeen poutahaukka on nykyään ampuhaukka. Jos itse osaisin soittaa ja perustaisin bändin, sen nimeksi voisi tulla Juha B. & Pakastiaiset. Pakastiainenhan oli ennen rakastetun talitiaisemme nimi. Ja jos yhtyeeni suuntaisi myös ulkomaille, sen nimeksi tulisi tietysti Jim B. & The Great Tits. Talitiainen on nääs enkuksi great tit. Palataanpa musiikista takaisin lintuihin ja niiden entisiin nimiin. Joitakin vanhoista nimistä olen makustellut pitkään suussani. Artikuloinut hartaasti ja miettinyt miten ne tämän päivän kielenkäytössä toimisivat. Suosikkilistalleni nousee ehdottomasti mustankirjava paarmalintu. Toistakaapa perässäni, mustankirjava paarmalintu. Ei ihan pärjää töpökääpiötypäkölle, joka muuten kuuluu tyrannien heimoon, muttei töpis olekaan suomalainen laji. Mustankirjava paarmalintu sai myöhemmin nimekseen kirjavakärpässieppo ja jalostui siitä lopulta kirjosiepoksi. Kirjosieppo. Sekin on varsin kaunis linnunnimi. Niinkuin kuin on lintukin. Muttei se kirjoja sieppoo vaan kärpäsiä ja paarmoja. Tämä kirjosieppo. Kehitys kehittyy, lintutiedekin menee pitkäjalan (Himantopus himantopus) askelin eteenpäin ja siivekkäiden ystäviemme nimet muuttuvat. Suomalaisessa luonnossa eivät enää seikkaile valkea tuonenkurki (kattohaikara), suippupyrstöinen räiskä (merikihu), leveänokkainen tiivi (jänkäsirriäinen), kissapöllö (lehtopöllö, myös hiiripöllö), jäälintu (kuningaskalastaja), kuusanka (kuukkeli), lörppösorsa (harmaasorsa), jura (ruokki) tai tukkanarsku (tukkasotka). No nyt on helmikuu pyristelty jo yli puolen välin. Pakastiaiset pitävät jo ainakin eteläisessä Suomessa kevätlaulukonsertteja, kotivarpuset tirskuvat pihan pensaissa, kohta saapuvat toukomettiset huhuilemaan reviirin merkkausta ja omalle kotirannalleni singahtavat rantaharakat mustavalkoisessa puvussaan keekoilemaan pitkine punaisine nokkineen. Laitanpa Baddingin tynnörilinnun soimaan ja jään odottamaan tiltalttia saapuvaksi ja lopetan tämän täysin epätieteellisen pohdiskelun täältä tähän. Koska se on mun luonto.