Blomiksen luonto

“Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston. Tapiolan vainiolla, karhun kanssa painii lyön.” Niinhän se menee vanha Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä tuttu runo, joka on ikuistettu moniksi lauluiksi. Jopa Paranoidin sävelellä maustettuna. Meillä monella suomalaisella on ns. hyvä ja terve luontosuhde. Lauluihinkin sitä on rakenneltu ja niitä laulellaan mielellään esim. nuotiopiirissä eräretkellä. “Meill' on metsässä nuotiopiiri, missä kuusten kuiske soi. Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi.” Aivan. Ja kohta vilkkuu sininen valo ja punakylkiset ajoneuvot tulevat sammuttamaan orastavaa metsäpaloa. Kuinkahan moni meistä edes saa nuotiota syttymään oikeaoppisesti päältä käsin? Ja jos ne puut pitää vielä itse kerätä metsästä, pilkkoa retkikirveellä ja vuolla luontomiehen puukolla tuohukset sytyttämistä varten, niin siinä onongelmaa kerrakseen. Siinä sitä saattaa korvissa soida kohonneen verenpaineen aiheuttama tinnitus enempi kuin kuusten kuiske. Mitä se “Nuotiopiiri” laulussa mainittu kuusten kuiske oikein on? Tekstin tekijä lienee ottanut vähän ns. taiteilijan vapauksia moista siitehölynpölyä kirjoittaessaan. Musiikkipiireissä luonto on koettu hyväksi tavaksi lähestyä suomalaista sielunmaisemaa. Kuinkahan monta luontoaiheista kappaletta onkaan rusnattu kaikkiaan tässä kymmenien tuhansien järvien maassa? Olisipa myös hauska tietää kuinka moni niistä on tehty luonnossa. Laavulla erämaajärven rannalla. Yksin. Ettei olisi vaan kuitenkin kotioloissa tai studiolla tehtyjä kaikki tyynni. “Katso puuta josta linnun laulu helkkyvästi soi. Katso luontoa ja huomaa, että luojan luomaa parantaa ei voi.” Voi voi. Nyt on kyllä kappaleen tekstittäjältä unohtunut evoluutio-oppi kokonaan. Luojan luomaa… Just joo. Toisessa kappaleessa sentään pistetään tältä osin asiat oikeaan järjestykseen. “Intiaani ties eikä kirkonmies, miten luotiin maamme tää...” Luomisoppi on ihan kiva tarina, mutta jotain rajaa satujen kerronnallakin. Vaikka eräänlaisia satujahan useimmat laulut teksteineen ovatkin. Lappi on innoittanut tekstinikkareita lähes loputtomasti. Ja kun lapinhulluuteen liittää vielä sadut, niin johan ollaan elämää suurempien mysteerien äärellä. Tyyliin ”Lapin luonto luo outoa taikaa, se on kaunis ja vertaamaton, huiput vaarojen kauaksi hohtaa, ruska loistossaan kuin satu on” Ruska on kuitenkin totta, kunhan taas sadut ovat… niin, satuja. Sepitettyjä kertomuksia hyväuskoisille hölmöille ja lapsille. Itse olen enempi inhorealististen luontolaulujen ystävä. “Itkettää meit luonnon diggareita, Kun kosken kuohuissa kelluu kikkareita” tai kun lauletaan “täällä on oma maa jopa joutomaa ja sille tehdään mitä halutaan, ne meni jakaamaan jokaisen takamaan, joita sitten ahnaasti kalutaan” niin minä tykkään. Nykyään kuulee varsin vähän luontosidonnaisia kappaleita. Ei ainakaan heti tullut mieleen yhtään vaikkapa luontoräppiä. Ellei nyt sellaisena pidä kappaletta, jossa lauletaan ihmisnisäkkäiden lisääntymistoimista. Herätkää biisinikkarit, luontobiisejä polkemaan ja sassiin! Nyt eikä Suomen luonnon päivänä. Mutta palataanpa vielä alussa mainittuun “Metsän poikaan”. Minäkin haluaisin olla metsän poika, mutta karhun kanssa en haluaisi painia edes Tapiolan vainiolla. Ja jos sinne nuotiopiirin laulusessiolle otso ilmestyy, jokaikinen iikka ja inkeri poistuu paikalta. Landola ja C-molli jää ilmaan leijumaan kuin taikaiskusta.