Blomiksen luonto

Radio Suomen toimittaja Juha Blomberg lähtee harva se päivä ulos luontoon saadakseen elämyksiä. Tässä sarjassa "Blomis" kertoo kokemuksistaan tavallisena luonnon kuluttajana.

https://areena.yle.fi/1-2728468

subscribe
share



 

Blomiksen luonto: Saimaannorppa: 27.04.2016 12.00


Kevään positiivisin luontouutinen tulee Järvi-Suomesta. Saimaannorpan kuutteja on syntynyt pesälaskentojen mukaan ennätysmäärä 79, joista vain 4 kuolleena. Eli kaikkiaan 75 uutta erittäin uhanalaista pikkunorppaa on liikkeellä ensi kesän sinisillä aalloilla. Toivottavasti tänä kesänä ne kalaverkot loistavat poissaolollaan norppakantaa verottamasta. Oma norppahistoriani ulottuu kymmenien vuosien päähän. En enää muista minkä ikäisenä ensimmäisen varman havaintoni Saimaan salaperäisestä viiksekkäästä sukeltelijasta olenkaan tehnyt. Melkein joka kesä Haukivedellä liikkuessani, omalla veneelläni tai muiden, olen tarkkailut herkeämättä rantoja ja tyyniä järvenselkiä. Odotellen pinnan rikkoutumista ja tumman pään kohoamista tarkkailemaan tarkkailijaa. Harvassa olivat ne kohtaamiset tuolloin. Lukemattomat sen sijaan ovat olleet ne kerrat, kun olin “varma” norppahavainnosta. Ja lopulta kyse olikin kivestä tai rannassa töröttävästä puunrungosta, joka kaukaa katsottuna näytti ihan norpanpäältä. Mutta joka kerta, kun sain norppahavainnon tehtyä, olin entistä vakuuttunut olevani jollain tavalla norpan kanssa sukulaissielu. Saimaannorpan valokuvaaminen on ollut tavoitteenani ihan ensi havainnoista lähtien. Nuoruusajan cocacola -kameralla ei voinut edes kuvitella saavansa norppakuvaa. Järjestelmäkameraan siirtyminen loi jo pikkuisen enemmän mahdollisuutta, mutta edelleen ulottuvuutta oli liian vähän ja ne satunnaiset kohtaamiset niin lyhyitä, ettei filmille tainnut tarttua parinkymmenen vuoden aikana kuin kymmenkunta suttuista täplää Saimaan pinnalta. Eräänä kesänä, reilu parikymmentä vuotta sitten se vihdoin tapahtui! Soutelin mökkisaarta ympäri ja yht’äkkiä edessäni oli kivellä norppa. No olihan siihen matkaa ja silloisen kamerakalustoni ulottuvuus ei millään riittänyt kunnolliseen kuvaan, mutta sain kuin sainkin kauan odottamani valokuvan saimaannorpasta kivellä. Ja kun tuo valokuva oli vihdoin kehitetty ja paperilla ja kädessäni, saatoin pitää itseäni “norppakuvaajana.” Ainakin melkein. Ei tuolla norppakuvalla julkisuutta tullut, saati sitä ei koskaan kirjaan painettu. Sosiaalista mediaa ei oltu vielä keksitty. Uutiset norppien kuolemista välinpitämättömien verkkokalastajien pyydyksiin vetää luonnonystävän mielen synkäksi joka kesä. Suojelutoimet ovat edelleen täysin riittämättömiä ja poliittisten päättäjien piittamattomuus yhden maailman harvinaisimman nisäkkään rauhoittamisesta ovat täysin käsittämättömiä. Onneksi monet kesämökkikalastajat pitävät kiinni rajoituksista ja ovat siirtyneet turvallisten katiskojen käyttöön. Ymmärrän tiettyyn pisteeseen saakka kalanhimon, onhan se niin jumalallisen hyvää syödä kuhaa kantarellikastikkeessa. Mutta jos sen hinta on yksikin verkkoon hukkunut kuutti… Saimaannorpista olisi paljon tarinoita kerrottavaksi, kuten se kun poikani kanssa soudellessa kutsuin norppaa ja kuinka se näyttäytyi polskahtaen ihan veneen vieressä, tai se kun näytin norpan mökin ikkunasta ystävättärelleni aamupalapöydästä käsin tai se kun kuutti purjehti jäälautalla eteeni viime keväänä. Kun on katsonut silmästä silmään saimaannorppaa ei tiedä pahassa maailmassa käyneensä. Norpassa on sitä jotakin, salaperäisyyttä ja rauhallisuutta. Luonnollista arkuutta ihmistä kohtaan. Uteliaisuutta. Vangitsevaa mystisyyttä. Ja meitä molempia yhdistää rakkaus Saimaaseen. Kun sitten joskus - toivottavasti ei vielä kymmeniin vuosiin - maallinen vaellukseni päättyy, toivon tomumajani loppusijoituspaikan sijaitsevan sinisen Saimaan syövereissä. Ja jos uskoisin uudelleensyntymään, toivoisin syntyväni harmaana kuuttina jonkun kevään aikana hankipesään Haukiveden kallioluodon kyljessä. Koska se, olisi lopultakin mun luonto.


share





 2016-04-27  4m