Blomiksen luonto

Tarina alkaa yli kymmenen vuoden takaa. Pertti (nimi muutettu) oli ihan tavallinen harrastajatason luontokuvaaja, joka kuvasi omaksi ilokseen ympäröivää luontoa ja silloin tällöin pääsi kuvillaan paikallislehteen ansaiten alennuslipukkeen lähipizzeriaan. Pertti halusi kuvata karhun luomuna. Hän pakkasi kuvauskaluston rinkkaan, ajeli itärajan pintaan Pohjois-Karjalan takamaille ja rakensi leirin metsään, pystytti kuvausteltan kilometrin päähän leiristä ja istui odottamaan. Hän istui päivän, istui toisen, istui Pertti kolmannenkin. Vaan ei kontio ilmestynyt kuvattavaksi. Pertin pinna petti ja eväätkin loppuivat. Hän pakkasi tavaransa ja päätti siirtyä takaisin kaupunkiin. “Ei tullut minusta vuoden luontokuvaajaa tänäkään vuonna,” pohdiskeli Perttimme lähestyessään kaupunkimaasturiaan. Vajaa sata metriä ennen autoa, läheltä kuului murahdus. Hetken hiljaisuuden jälkeen ulahdus ja sitten oli taas hiljaista. Pertin kamera oli jo rinkassa, mieli maassa ja ajatukset jo kotisohvalla, kun hän tajusi katsovansa suurta karhua suoraan silmiin. Kontio oli kurjannäköinen, riiputti oikeaa etukäpälää ja uikutti hiljaa. Ensin luontokuvaajamme ajatteli juosta pakoon, mutta etiäinen sai hänet paikalleen. Otsolla oli jotain pielessä. Käpälä oli hervoton ja siinä törötti iso puunsälö, joka selvästi teki kipeää. Pertti rohkaistui, lähestyi mesikämmentä varovasti samalla hyräillen “karhunpoika sairastaa” kappaletta. Mies tarttui metsänkuninkaan tassuun ja rauhallisella liikkeellä veti puunsälön pois. Karhu katsoi hetken Perttiä, toisen hetken tassuaan, murahti jykevästi ja ripein laukka-askelin poistui paikalta. Luontokuvaajamme jäi ilman karhukuvaa, mutta oli yhtä huikeaa kokemusta rikkaampi. “Tätä ei usko edes Luontoillan raati”, Pertti mietti ajellessaan kotia kohti. Kului kymmenen vuotta, kenties viisitoista. Pertti oli jo luovuttanut elämänsä karhukuvan saamisen suhteen, siirtynyt katukuvaukseen ja lähinnä kotipaikkakunnalla vierailevien japanilaisten turistien ikuistamiseen kännykkäkameralla. Mutta sitten Perttiin iski kaiho noille samoille karhumaille. Mitäs jos? Hän kaivoi kaluston naftaliinista ja ajoi samaan paikkaan, jossa hän kohtasi metsänkuninkaan edellisen kerran. Saavuttuaan perille Pertti hyräili “Karhunpoika sairastaa” kappaletta metsän reunassa kulkiessaan. Ja eipä aikaakaan, kun hänen eteensä nousi jättimäinen kontio. Vähän oikeaa etukäpälää riiputtaen ja Perttiä silmiin katsoen. Hetken aikaa miehestä tuntui, että he olivat yhtä. Pertti ja karhu. Karhu ja Pertti. Mies laski kameran maahan, otti pari askelta otsoa kohti ja jatkoi hyräilyä. Hyvänolon tunne valtasi Pertin. Samalla hetkellä kun hän tunsi karhun valtavan kämmenen iskun naamallaan, Pertti huomasi kaksi pentua hämärtyvän näkökenttänsä rajamailla. Siinä kohtaa, kun jälkikasvuaan suojelevan kontion hampaat upposivat Pertin niskaan lopettaen hänen maallisen taivalluksen 10 sekunnin kuluttua luontokuvaajamme tajusi, että luontoa täytyy kunnioittaa eikä sinne kaikkien tarvitse mennä hakemaan oman kovalevynsä kulmalle sitä omaa karhukuvaa luontoa häiriten. Sitä paitsi - tämä tarina ei ole tosi.